Mitä tehdä kun ahdistaa?
Jos mä tietäisin, kertoisin sen ensimmäisenä itselleni.
Siihen ei auttanut se, että ajoi hiljaa kotiin sen takia, ettei joutuisi olemaan siellä yhtä kauaa kuin normaalisti. Siihen ei auttanut höyhensaarille matkustaminen, sillä ahdistus seurasi uniin. Siihen ei auttanut ruoka, sillä jo yhden riisikakun jälkeen teki mieli mennä pää edellä tutustumaan posliinijumalaan.
Alituinen varpaillaan olo tuo käsittämättömän huonon olon, niin henkisesti mutta varsinkin fyysisesti. Ruoka ei vain maistu ja vatsa kramppaa yöunien aikana. Sänky ei tunnu upottavan pehmeältä eikä tyynyt asetu pään alle mukavasti. Yöunet on katkonaisia sekalaisia alitajunnan purkauksia, kuin ilotulituksia, jotka loppuvat ennenkuin kunnolla alkavatkaan. Ahdistuksen kuulee kun korvissa humisee ja sydän käy tyhjäkäynnillä, joka askeleella pelkää sen pettävän. Pää tuntuu niin utuiselta, painavalta, kaukaiselta, eikä siellä ei liiku yhtään ajatusta. Fiilis on samallainen kuin silloin kun sulkee konetta, mutta se jääkin päälle viimeistelemään päivitystä; rattaat pyörivät hirveää vauhtia ja yrittävät epätoivon vimmalla viimeistelä jotakin, mutta finaalissa huomataan ettei mitään ole tapahtunut.
Ahdistus nostaa yhä uudestaan mut ylös ja pyörittää ympyrää. Se hautaa mun kädet kasvoihin ja huutaa huokauksen lomassa. Se tyhjentää mun ajatukset, se saa mut rakastamaan sadetta. Se saa mun jalat tuntumaan raskailta ja sydämmen vielä raskaammalta.
Voisitko kertoo edes että miksi?
En tiedä sitäkään. Erään pienen tärkeän sairastaminen voisi olla hyvä syy ahdistukseen, mutta tämän mittakaavan selittämätön ja jatkuva pahoinvointi ei kumpua huolesta lemmikkiin. Se on monien sattumien summa, se on stressin laukeaminen. Kaikki rysähtää kerralla niskaan, kunhan ensin siihen löytyy aloittava tekijä.
Enkä mä tiedä mitä tälle voi tehdä, vaikka tiedän sen ettei tämä ole pysyvää.
Hengitän pari kertaa syvään, joka selkeyttää mun ajatukset. Tuntuu ihan
hyvältä taas.
