Helmikuun kolmastoista. Noin kuukausi on mennyt, miten sen sanoisi, matalalla lentäen. On ollut aika paljon hiljaista, vähän liian tasaista arkea, sellaista tasaista, mihin turtuu. Kunnes tänään oli herätessä keli nollassa ja aurinko paistoi. Kävin salilla, treeni kulki hyvin ja ajaessani takaisin oli aurinko sulattanut lumisen tien rinteeseen puron. Ja voiettä kuinka auringon säteet kaikesta siitä sulaneesta vedestä heijastuivatkaan. Olin niin onnellinen ja hoilottelin menemään radiosta soivia biisejä, kyllä mieliala nousi nopeasti. Kun ajattelen kaikkea, tuntuu se kaikki hyvältä taas.
Niinkuin ihana ystäväni siteerasi, kun kerroin kuinka pimeät hetket ovat lähempänä taas, että ajatukset ja murheet ovat kuin lintuja. Ne lentävät päämme yli, mutta me päätämme kelle niistä teemme pesän. Enkä minä aijo tehdä lannistajille yhtään mitään.
"Arki on tappanut luovuuden, eikä sanat järjesty oikein enää", kerroin erään päivän mietelmässä. Mutta eilen maalasin karhun valkoiselle taustalle, ja se huutaa kevättä. Sain myös päätökseen toisen lauluni, josta tuli aika tasavertainen ensimmäisen kanssa. Olen niin onnellinen, että kaikki näyttää niin kauniilta taas.
(Kuvat niiltä päiviltä kun kyllä oli kaunista, mutta todella kylmää)