Oon yrittänyt pohtia tässä viime päivinä vanhenemista, sillä mulla on oikeasti ikäkriisi. Kuulostaa joko tyhmältä tai ei, mutta ei keski-iän ylittäneet ole ainoita jotka kokee vanhenemisen ahdistavana asiana. Joten joka ikinen kerta, kun joku huomauttaa mun iästä (eikä sen tarvitse olla edes negatiivinen ilmaus), päivittelee ajan kulumista tai ihmettelee sitä, kuinka täytän jo 19 vaikka itse täytti vasta 18 (mä tiedän, onhan se hirvee hassua, että joku on syntyny aikaisemmin kuin sinä) ja naureskelee päälle, mun sydän ihan oikeesti itkee. Se itkee todella katkerasti.
Vaikka yritin pyöritellä ajatuksia ja löytää rauhaa mun ahdistuneelle mielelle kertaamalla vanhenemisen hyviä puolia, en onnistunut siinä. En löytänyt vastauksia siihen, mikä vanhenemisessa on niin vastenmielistä. Ehkä se on se muotti, millainen pitäisi olla. Aikuinen, vuokrakämppä, opiskelupaikka, fiksusti käyttäytyvä... Mutta minähän olen ihan lapsi vielä! En tule varmaan ikinä oppimaan vanhenemaan arvokkaasti, mutta ehkä mun pitää oppia elämään sen kanssa, tai tästä matkasta tulee pelkkää tuskaa. Ja onhan mulla rakas perhe, jolle on ihansama oonko 19- vai 91-vuotias. Ja sen lisäksi vielä yksi jonka silmissä mun arvo ei vanhetessa tipahda.
Täten, hyvää syntymäpäivää minä.
ps. pari tuntia tän postauksen julkasemisesta, tulin takasin ja haluun lisätä, että ehkä kaikki onkin ihan hyvin. Oon onnellinen, koska mulla on perhe.
Täten, hyvää syntymäpäivää minä.
ps. pari tuntia tän postauksen julkasemisesta, tulin takasin ja haluun lisätä, että ehkä kaikki onkin ihan hyvin. Oon onnellinen, koska mulla on perhe.
